Napanuora

Äitiys on erityislaatuinen asia. Mitä vanhemmaksi omat lapset kasvaa, sitä selvemmäksi tulee minullekin, ettei äidin huoli lapsesta hellitä - päinvastoin. Pienet lapset, pienet murheet jne.

Minulla on kunnia olla kolmen ihanan lapsen äiti. Vanhin lapsista käy jo lukiota ja on ihan kohta täysi-ikäinen, keskimmäinen aloittelee yläkoulua ja nuorimmainen käy vielä alakoulua muutaman vuoden. Äitiys ei ollut itsestäänselvyys, kävin läpi lapsettomuustutkimuksia ja jouduimme miettimään sitäkin mahdollisuutta, ettemme saisi biologisia lapsia.

Olen äitinä varmaan (itse oikeasti aika vaikea analysoida) aika tiukka, mutta oikeudenmukainen. Rakastava, hellä, vaativa. Johtuu ehkä osaltaan tekemästäni opettajan työstä; lapsilta vaatii tiettyjen asioiden hoitamista ja tilanteeseen sopivaa käyttäytymistä.  Lapseni tietävät, että voivat luottaa minuun, sekä siihen, että taistelen tarvittaessa heidän puolestaan leijonaäidin tavoin :-)

Mikä sitten laittoi minut miettimään äitiyttä? Keskimmäiseni lähti tänä aamuna pyöräretkelle Ahvenanmaalle. Turvallinen porukka, paras ystävä mukana, hyvin suunniteltu matka. SILTI äidin sydän sykkyrällä, oli pakko käydä vielä ovella halaamassa kerran - oikein tiukasti. Ensimmäisen kerran pidempi ero näin, että lapsi maailmalla ja äiti kotona. Toivottavasti kaikki sujuu suunnitellusti - pakko sujua. Viimeiseksi sain soperrettua, että jos tarvitsee, niin tulen ja haen kotiin.

Ikimuistoinen viikko luvassa esiteinille ja äitikin selviää. Ensi lauantaina huokaisen helpotuksesta ja jään odottamaan seuraavien retkien aiheuttamaa tunnemyräkkää :-)